«

»

Hei 18 2012

”Ottakaa minulta kaikki muu, mutta älkää raskasta mieltäni!”

On pelottavaa olla masentunut, kurjuutta maksimoiva, itkeskelevä, voimaton ja omalle itsellensä vieras. On pelottavinta menettää oma itsensä, tai elää elämää joka on jono synkkiä tapahtumia. Päiviä, iltoja, öitä ja aamuja, jotka eivät tunnu miltään.

Mutta tuosta kaikesta voittajana selviäminen antaa uskomattoman paljon.

Kun ensimmäisen kerran ymmärsin mieleni kokeneen kolhuja, olin onneksi nuori. Luulen olleeni seitsemän vanha, varma en ole.
En tiennyt minkälainen masentuneen ihmisen kuuluu olla, sen olen kuullut vasta paljon myöhemmin. En ymmärtänyt ahdistusta tai masennusta muuna kuin inhottavana olotilana ja pelkona.
Tietämättömyys pelasti paljolta. En ryhtynyt toteuttamaan orjallisesti masennusta itsessäni, koska en saanut ohjekirjaa masentuneena olemisesta.

Ihmismieli toimii tiedossa olevien mallien mukaan. Jos vaikkapa otat huumetta jonka tiedät olevan riippuvuutta aiheuttavaa, helposti riippuvuus muodostuu. Jos samaa huumetta ottaa alkuasukas keskellä viidakkoa, tietämättä mitä ottaa ja mitkä ovat sen riskit, tuskin riippuvuuden riski on yhtä suuri. Yhtään jos on ihmismieleen perehtynyt, tuon ajatuksen ymmärtää. Onhan aivan totta, että ihmiset ovat masentuneita, koska heille kerrotaan heidän sitä olevan.

Aloin itse kehittää keinoja ikävien tuntemusteni pois ajamiseksi. Aloin opettelemaan oman itseni kanssa toimeen tulemista siis jo hyvin nuorena.
Ihminen ei tiedä muusta kuin siitä, mitä on siihen asti elämässään kokenut. Koska olin elämässäni aina elänyt tapahtumien keskellä, jotka aiheuttivat mietiskelyä, alakuloa sekä pelkoa, luulin sen olevan normaalia. Ja onhan se toki, mutta ei ahdistavan olon kuulu ihmisen mieltä jatkuvasti hallita.

Tuo nuorena alkanut yksinkertainen suhtautumistapani mielen liikeitä kohtaan on auttanut paljon vanhempanakin. Samalla tavalla edelleen yritän omin keinoin saada ahdistuksen lievenemään. Olen ymmärtänyt, että ahdistus kuuluu elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään sovussa, eikä sille kuulu antaa valtaa. Mutta se täytyy hyväksyä yhtenä normaalina tunnetilana, eikä häiriönä.

Olen kokeillut mielialalääkkeitä, ja läheiseni sanovat että minun niitä kuuluisi syödä. Ei siksi, että olisin mielisairaalakamaa, vaan koska se on yleinen suositus. Yleisen mallin mukaan on aina minkä tahansa ongelman kohdatessa ensimmäiseksi tartuttava tarjolla olevaan lääkkeeseen. Mielestäni on yritettävä muitakin keinoja.

Lääkkeet vain sekoittavat oman itseni, miedotkin.
Ihmisen elimistö kehittää itse vastustuskyvyn ja avun hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan. Toki on sairauksia ja tilanteita, joissa lääkkeistä on apua. Mutta niihin ei pitäisi liian helposti turvautua. Liika lääkkeiden tuputtaminen on aiheuttanut sen, että olemme enemmän ja enemmän riippuvaisia ulkoisesta avusta, sillä emme anna elimistömme tehdä luonnollista työtään.
Uskon mielen ongelmien olevan samalla tavalla korjattavissa, kuin muidenkin hyökkäysten terveyttämme kohtaan. Jos jokin epätasapaino kemikaalien välillä vallitsee, se on korjattavissa siinä missä rikottavissakin. Ilman lääkitystä. Sitä ainakin on hyvä kokeilla, ja selvittää syyt masennukseen, eikä heti ja ainoana hoitona valita lääkitystä.

Ihmisen mieltä ja sen ulottuvuuksia ei tunneta juurikaan. Onhan vaikka mitä tietoa päässämme tapahtuvista asioista, mutta emme me silti mitään tiedä. Ihminen ei ymmärrä aivoja kaikkine osineen tai toimintoineen, joten aika rohkeaa on heittää ilmoille normaalin määritelmä. Jos aivoista ja ihmismielestä vain pieni osa on hahmottunut tutkijoille, kuinka sen perusteella voi osoittaa oikein toimivan mielen?

Me olemme mieleltämme rajoittuneita, uskomattoman ja suorastaan hävettävän rajoittuneita. Olemme oman itsemme hukkaan heittäviä luopioita. Me olemme kaikkea tuota, koska meidän ei kerrota muuhun kykenevän. Meille kerrotaan kyllä, mihin me kykenemme, samalla unohtuu kaikki muu, mihin kykenisimme sen lisäksi.
Meille sanellaan, mikä on oikea teko, mikä ei. Millainen on hyvä ihminen, ja millainen taas kaikkea muuta. Ja jostakin syystä suurin osa päättää olla kyseenalaistamatta luultua faktaa. Kun siihen ryhtyy, ja hetkellisesti kokee sekoavansa uuden minän ulottuvuuksia avatessaan, on sitä mitä minä olen. Hullu.

Me olemme saadun tiedon riittäväksi päättäneet, oikeaksi äänestäneet. Aisteja on viisi, kuudes on huuhaata. Tappaja on sairas, hyvä ihminen saa taivaspaikan. Pahuus asuu vain harvoissa, ja niin edelleen.
Kuten kaikessa muussakin tässä maailmassa, me otamme myös tässä asiassa vain sen mitä haluamme ja hylkäämme epämiellyttävät puolet. Jokainen joka osoittelee toisen mielenliikkeiden epävakauksia tai naurettavuuksia, ei muista omien aivojensa kenties jonakin päivänä ryhtyvän samaan naurettavuuteen.

Ihmisten epäluulot toisiaan kohtaan, erilleen ajautuminen ja kykenemättömyys elämään täällä sovussa saati saamaan tasapainoa tälle pallolle, johtuvat omasta mielestäni liian vähästä masennuksesta. Katsokaas, olen masentunut jos kirjoista määritelmä mielelleni etsitään. Mutta oikeastaan olen täysin normaali, ja käyn läpi normaaleja vaiheita ihmisen mieleni kehittyessä. Jokaisen täytyisi ryhtyä samaan, rohkeasti sukeltaa omaan itseensä. Ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena, millaisena oppii itsensä näkemään täydellisen rehellisyyden kautta.

Masennus on muodissa, koska joku keksi masennuksen. Omasta mielestäni se on siunaus. Silloin, kun sen opiskelee oikein.

”Ottakaa minulta kaikki muu, mutta älkää älkää raskasta mieltäni!” – Søren Kierkegaard –

Vastaa