«

»

Hei 25 2011

Suruskaba

Varmasti kamala ihminen vailla sydäntä olen useimmille, kun en aio ottaa osaa tälläkään hetkellä vuorossa olevaan yleiseen suremiseen. En ole surrut yhdenkään järkyttävän pommi-iskun tai joukkoteurastuksen uhreja, enkä aio niin tehdä nytkään. En ehdi enkä kehtaa. En edes pidä surua oikeana sanana sille, että jokin tapahtuma tuntuu järkyttävältä. Siksikään en voi surra. Kun ei sureta, ei voi sitä taikoa tyhjästä. Suru on tunne, sureminen syntyy syystä.

Voin ottaa kantaa ja keskustella, ilman että muistutan joka välissä kunnioittavani uhrien muistoa ja niin edelleen. En näe syytä rypeä surussa ja vollottaa, jos oma arkeni jatkuu normaaliin tapaansa. Vaikeaa on elämässä muutenkin, ilman että täytyy surtavaa kaivaa kaikkialta esiin.

Juuri kenenkään puheissa ei sitä paitsi uhreja mainita todellisuudessa juuri lainkaan, tragedialla mässäillään ihan muista syistä. On ylipäätään mukavaa, kun on mitä kauhistella. Siksi juuri onkin ihmisillä kova tarve suureen ääneen välillä ilmoittaa uhreja kunnioittavansa. Jotta voi jatkaa mölyämistä hyvällä omallatunnolla. Muodon vuoksi pitää edes surra. Paskat.

Tietysti tapahtumat maailmalla järkyttävät toisinaan tai saavat pysähtymään hetkeksi, mutta en viitsi kasvattaa tragediaa antamalla sen vaikuttaa omaankin elämääni. Surevia ihmisiä on varmasti tarpeeksi. Nimittäin heitä, jotka menettivät esimerkiksi Norjan tapahtumissa läheisensä. Suru ei ole se asia, joka on koko maailman reaktiona oikea. Se ei kuulu aina ja kaikille, kaikkialla. On muitakin keinoja huomioida asioita.

En jaksa myöskään yhtyä yleiseen kauhisteluun maailman tilasta, kun eihän siinä tilassa mitään uutta ole. Kyllästyttää. Ihmiset eivät siltikään aio mitään elämässään tai tässä maailmassa muuttaa. On aivan sama asia, jos käy joka päivä koomapotilaan luona järkyttymässä koomasta. Ollakseen hyvä ihminen, muutaman kyyneleen muistaa myös tirauttaa, ennen kuin lähtee lomamatkalle Ibizalle. Olisi niin kovin huono ihminen, jos olisi kivaa ilman että muistaisi surra vähän sitä koomapotilastakin.
Samasta asiasta järkyttymisen sijasta, voisimme pohtia miksi niin kävi ja voisiko sitä estää tapahtumasta uudelleen. Älyvapaan äimistelyn ja kollotuksen sijasta ihmiset voisivat jo alkaa vakavissaan näihin tragedioihin reagoimaan. Eli siis pohtimaan, miksi ja minne siitä sitten?

Omaan päivittäiseen elämääni ei Norjan tapahtumat vaikuttaneet. Kuka tietää, miten mikäkin tapahtuma ajan myötä vaikuttaa kenenkin elämään, mutta tässä ja nyt oma elämäni jatkuu aivan samoin kuin muutamia päiviä aikaisemminkin. En tiedä uhrien nimiä, ammatteja, perhesuhteita tai harrastuksia. En puhu edes samaa kieltä. Aivan sama koskee  kaikkia, jotka eivät tunteneet uhreja henkilökohtaisesti. Maailman asiat liikuttavat jollain lailla kaikkia totta kai, mutta miksi joihinkin tapahtumiin reagoidaan voimakkaammin kuin muihin? Maailmalla sattuu ja tapahtuu päivittäin vaikka ja mitä, mutta useat joukkokuolemat sekä muut hirveydet jätetään vaille huomiota. Toisinaan sitten vedetään yli, ja kunnolla.

Facebookissa hyvänä esimerkkinä jälleen, leviää kaikenlaisia viestiketjuja Norjan tapahtumien uhrien muistolle. Ihmiset lisäävät statuksiinsa osanottoviestejä ja monin tavoin ilmoittavat olevansa mukana surussa. Mutta miksi? Ketä se hyödyttää? Ei ketään, paitsi ehkä antamalla omalle itselle tunteen siitä, että on tehnyt jotakin yleisesti hyvää koska on nyt niin hyvä. Se taas ei oikeastaan ole hyöty, sillä se antaa luvan olla pohtimatta asiaa sen kummemmin. Oma osuus kun on jo tehty, uhrit on muistettu. Kynttilät roskiin ja uutta tragediaa odottelemaan.

Olen pahoillani, jos kuulostan kylmältä, mutta kylmäksi tässä maailmassa pakosti joidenkin asioiden suhteen muuttuu. Juuri surimme Japanin tapahtumia, nyt jo Norjan. Eikä kummastakaan puhuta juuri lainkaan muutaman viikon kuluttua. Ei ainakaan, jos saamme jonkin uuden tragedian surtavaksi.

On hienoa ja hyvin kultaista osoittaa tukensa sureville, mutta jos ei voi tehdä sitä henkilökohtaisesti, ei ilmeisesti ole tarpeeksi läheinen tukeakseen. Mistä surevat tietävät olevasi valmis tukemaan, jos he eivät siitä saa tietoakaan? Puheet ja teot ovat kaukana toisistaan. Facebookin tilaviesti on kaikkea muuta kuin uhreja tai heidän omaisiaan varten. On tekopyhää tuoda osanottonsa julki ilman että edes miettii miksi niin tekee. On loukkaavaa ilmoittaa surevansa, kun sillä oikeastaan ilmoittaa olevansa teeskentelijä. Eikös suremiselta lähde jo pohja sekä merkitys, kun sitä joka puolelle jakaa? Vaikka olisi kuinka surullista tahansa tapahtunutkin, onko suremisesta tehtävä suurta, mahtipontista ja varmasti näkyvää? Surun voi jakaa ilman, että heittäytyy surijaksi.

En osaa surra maailmalla kuolevia vieraita ihmisiä, enkä koe Facebookin statuksessa lukevan osanottoni ketään lohduttavan. Omasta mielestäni kunnioitan kenen tahansa kuolemaa tai kenen tahansa kuolleen läheistä eniten siten, että en käytä kenenkään kuolemaa hyvän minäni kasvattamiseen. Asioihin voi ottaa kantaa ja tuomita jonkin teon, mutta suru on mielen tila johon kaikilla ei aina ja kaikkialla ole oikeutta. Niin yksinkertaista se on. Omaa läheistään sureva kokee useimmiten loukkauksena ympäristön mukasuremisen todellisen surunsa rinnalla. Tukeminen ja sureminen on kaksi täysin eri asiaa. Suremallako niitä surevia tuetaan? Osoittamalla miten tekopyhiä ja tunteettomia olemme?

Mistä sitä välittämistä sitä paitsi yllättäen aina niin kovasti riittää? Kun juuri ketään ei kiinnosta edes se, että naapurissa on hätä. Teeskenneltyä välittämistä, sitä meillä riittää. Jotta itse emme vain näyttäisi ainakaan välinpitämättömältä. Mutta ei se ole muuta kuin tekopyhää. Ja nimenomaan välinpitämätöntä. Ja hyvin surullista. Sitä voin vähän itsekin surra.

Vastaa