«

»

Jou 30 2010

Kylläpä voi ihmistä sitten veeiiitee…

Siis aina on syytä hymyyn, eikö? Minäkin suht positiivisena ihmisenä olen sitä mieltä. Mutta vitut! Mites niinä harvoina päivinä, jotka on niin saatanan paskoja, että et edes ole vielä huomannut miten paska voikaan päivä olla!

Me toki muistamme kaikki olla aina kiitollisia koska elämä on lahja ja suuri seikkailu!!! Niin vauhdikas ja jänskä se seikkailu on, että aivoissa vitutus tykyttää ihan joka hetki. Se vaan muutetaan onnesta johtuvaksi poreiluksi itseilmaisussa, jotta ei tarvitse kertoa kenellekään että ei ole nyt kuule yhtä pirtsakka fiilis ku sulla vaan menee päin takamusta, jonne itselläsi mahtuisi vaikka koko perheesi elämät by the way!!!! Muutamia päiviä (tai viikkoja) on ehkä ollut vaikeahko olo ja yllättäen vaan tuntuu ettei saa edes irvistystä väännettyä esiin vaikka joku sivaltaisi selkäytimesi irtipoikki hyvyyttään ettei vitutus enää etenisi. Silloinkin täytyy siltikin se hymy taikoa jostain. Vaikka vain siksi, jotta joku voi sanoa että tungepa se hymy pyllyyn.

Elämä on lahja, todellakin sitä se on…. Noita turhia lahjakippoja ja kuppeja on kaikilla jossain paperipainona tai seinään heitettynä.
Elämän vaatimukset on älyttömät! Tai lähinnä ihmisten jotka muistuttavat koko ajan vitutuksesi lomassa ettei se elämä ole helppoa eikä sen kuulukaan olla. Miten niin, itse ainakin olen just siks vittuuntunut, koska en ainakaan ole huomannut sen elämän olevan kaikkea muuta kuin mukavaa!
Jos vaikkapa jonkun selittäessä naamasi edessä, kuinka ei voi käsittää Pirkon sellaisenkin hameen päälleen vetäneen juuri kun naapurin kenkien aiheuttamasta mellakasta on selvitty, on päivä ollut selvästi vähän vaikea jos ajattelet ainoastaan miltä tuntuisi se naama siitä irti tempaista hallitulla liikkeellä ja tehdä siitä vaikkapa patalappu. Mutta hillitset kuitenkin itsesi ja hymyilet ymmärtäväisesti, jotta et toisen päälle vitutustasi tunge. Niiiiiiiiiiinpä niin.

Jos jostain valittaa, niin mitä saa vastaukseksi?  Kun ei oikeastaan edes kaipaa vastausta, mutta sen saa siitä huolimatta… Noh, että sellasta se elämä on! Voi voi, kyllä se siitä, pidä vaan lippu korkealla. Takataskusta kinkkisten tilanteiden kirjanen käteen vaivihkaa ja tarkistus oliko kaikki tilanteen vaatimat kliseet varmasti sanottu. Ja kiva oli tavata nyt on kiirus, eipä muuta kuin  että tsuippa duippa, soitellaan hei!
Kun vituttaa, ihan kunnolla, ei ole kovinkaan hyvällä tuulella. Luonnollisesti. Ja pinna venyy lisää ja lisää toisen puhuessa turhaa paskaa. Jos alat tuntea nykimistä silmäkulmassa, ja sanot että on ollu vähän vaikeaa, niin etpä siitä paljoa viilene. Se pian kuitataan pikalateluilla lipusta jota ei kukaan edes omista, sen sijaan että ihan vaikka siitä vitutuksesta puhuttaisi. Ei kuulkaas, kun sellainen vittuuntunut ihminen on niin raskasta seuraa ja sellainen ikävistä asioista puhuminen on niin ahdistavaa. Se kaikki negatiivinen täytyy unohtaa jotta elämän muistaa kaikki nähdä ihanana asiana. Vaikka on juuri kliseet heitetty kehiin mukana se ainainen muistutus siitä, että se elämä ei ole tarkoitettukaan helpoksi.

Vittuuntunut ihminen ei hae itsepetosapua jos vitutus muiden kanssa tulee jaettua. Ei, ei todellakaan ole kyse siitä että olisikaan sen elämän luullut olevan helppoa. Niin suuren vitutuksen kun saa elämältä lahjaksi, että silmät palaa päässä, on sille silmittömän iloiselle henkikölle varmasti jo selvää että elämä ei ole vaahtokarkki. Se on nuotioon tipahtanut sellainen. Parhaina päivinä jolloin sitä elämän kauneutta koetellaan, olet jopa nuotioon unohdettu ja päällesi kustu karkki. Mutta hei, karkki kuitenkin sentään olet. Jesh!

Vitutus ei ole viiden minuutin laji. Vitutusta kertyy, kasaantuu ja muodostuu iholle saakka kutiavaksi kerrokseksi niin että näyttääkin jo aivan hullulta seinään juosseelta koska aina tasaisin väliajoin itseään raastaa ja tukkaa haroo. Sellainen aidosta vitutuksesta nauttiva ihminen ei sano ääneen kuinka paljon voikaan päässä pulputa. Eikä ilosta suinkaan kupolissa kupli, ehta myrkkykaasu siellä päässä käymistilassa on. Jotta se ei pääsisi valloilleen, ei halua kaasuilleen porata reikää. Siksi läheisiä saattaa säästää purkautumiselta, mutta ei se loputtomiin onnistu millään. Muutaman kuukauden kun muiden mieliksi ja säästämiseksi pitää sisällään jopa sen v-sanojen litkun, joka sattuu ikävästi paljon enemmän nieleskellessä kuin o niinkuin onni, kuvittelee että voisi hyvällä omallatunnolla vähän edes avautua.
Sitä erehtyy luulemaan että saisi nyt vähän olla äreä ja sanoa vittu ku vituttaa ja ajatella itseään. Mutta kun  olet vuosia muiden mieliksi ollut iloinen ilmestys, et suinkaan ole oikeutettu vähän itsellesi ottamaan huomiota. Se on loukkaus kun ei ehdikään olemaan muiden jätesankona. Ihmisten henkinen ylijumaluus on onneksi vain pieninä annoksina tulevaa, mutta parvena kuin jättimäinen piste iin päälle. Se muiden ihmisten itsekkyys heidän sulkiessaan pois kaiken paitsi itsensä, on laji jonka opettelisin jos en olisi vitutusta jo valinnut. Voiko enempää vituttaa???

Okei, mä olisin nyt niinku vittuuntunu leikisti enkä jakais sitä muiden kanssa jotta niiden onnellisuus ei menisi vähän vähemmän näkyväksi. Kaikki pyörii siis niin, että se joka on onnellinen aivan vitun paljon liikaa uusista verhoista kaksi viikkoa putkeen, täytyy pitää jostain syystä onnellisena. Mulla olisi oikea syy olla äänessä, mutta oon hiljaa koska en jaksa kuulla miten toinen siinä kertoo mun pitävän elämää liian helppona kun aina oon niin vittuuntunut sen takia että elämä ei sitä ole. No niinpä niin. Haistakoon vittu!
Huono omatunto vaan kaikille joita vituttaa, lopettakaa jo vitutus. Kun sehän on ihan huvikseen ensinnäkin päälle kytketty mukavuuden ja autuuden vuoksi jonka se aiheuttaa. Ihan turhaa siis! Älkääkä hyvät ihmiset missään nimessä olko niin itsekkäitä että sanoisitte sen hermoja raastavan pullasudin ostaneen ja samalla reissulla halpoja hilavitkutin oy:n vilahitkuttimia löytäneen ihmisen repivän hermojanne. Ei tule kuuloonkaan että toisen papattaessa sanoisitte suoraan, HILJAAAAAAAAAAAAAA SAATANA!!!!

Vittuuntunut istuu hiljaa ja kärsii. Myös siksi, että vitutus on parhaimmillaan niin upeeta ettei sitä voi jakaa ihmisen kanssa joka pitää porkkanapussin grammaeroja vituttavana asiana. Se menee hukkaan koko hyvin säilötty vuosikertavitutus väärässä seurassa.
Vittuuntunut ihminen on kusipäisistä kusipäisin, itsekäs ja itsesäälissä rypevä muiden riesa. Herran pieksut, sitä vitutusta on kestänyt jo niin pitkäänkin. Edelleenkään kukaan ei edes tiedä mikä sitä vituttaa. Mutta oli se mitä hyvänsä, se on turhaa. Koska muut sanovat niin. Ja kyllähän vittupää ymmärtää että muut eivät olisi kykeneviä edes koko vitutusta ottamaan vastaan. Joten hiljaisuus on helpompaa kaikille ehkä sittenkin.

Niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiinpä niin. Onnea vaan niille onnen olomuodoille, sitten kun  huomaa että ei ole sellaista helppoa elämää olemassa, aivan niin kuin on aina toitottanut. Sama asia kuin vuosien ”aika parantaa haavat”  hokeman jälkeinen murhenäytelmä, jolloin pitäisi sitä yrittää hokea itselleen. Auttaa ihan vitusti. Yhtä paljon kuin kaikki muukin eli ei yhtään mitään.
Jos sellainen tilanne syntyy, että onnellinen eliö kohtaa vitutuksen, se luultavasti hakeutuu vittuuuntuneen ihmisen olkaa vasten nyyhkimään. Koska se vittuuntunut yksilö ymmärtää sitä vitutusta. Se vanha vitutus saattaa kuitenkin vihdoin jopa päästä valloilleen tuon kaltaisessa tilanteessa, joten suosittelen uusiovittuuntujankin opettelevan sisäänpäin imetyn vitutuksen taidon.

Mutta siis ihan tosissaan, tänään oli oikeastaan ihan kiva päivä. Sentään osaan nimetä jo tunnetilan negatiiviseksi enkä pohdi että mikäs se niin ihanasti peittää kaiken alleen ihanuudellaan. Elämän perse se on, joka on näköjään mun puoleen kääntyneenä hirmu usein. Sairaan musta tekee se, että mä en anna sen häiritä, vaan nauran sille vitun perseelle. Haista vittu.

2 comments

  1. Tarja Laine

    Mä en jaksa edes tuhlata aikaa vitutukseen, vaikka se ei aina ole helppoa, kun kuitenkin ottaa päähän. Hyvä kirjoitus joka tapauksessa! olen myös huomannut, että ihmiset ottaa paiseita mitä ihmeellisimmistä asioista, kuten toisten vaatetus mm. Joillain vaan on niin pienet piirit…

    1. Lotta

      Onneks mäkin osaan aika hyvin kaiken turhan vitutuksen sulkea pois. Kuulemma kannattaa tälleen nuorella iällä oppia se, minkä te vanhemmat (hyvinsäilyneet) ihmiset tiedätte. Eli elämään niin, että ei kaiken turhan anna maailmaansa järkyttää. Oikeita ongelmiakin löytyy varmasti. 😉

Vastaa