«

»

Jou 24 2010

Naisen ja miehen erot olemassa ovat, ja avot!

Radiossa keskusteltiin naisten ja miesten eroista sekä yhteiselämän mahdottomuudesta erilaisuuden aiheuttaessa koko ajan eripuraa. Eroja meissä on, hyvä että se ainakin myönnettiin tässä keskustelussa.
Mielestäni suuri syy tilanteisiin joissa kummallakin on keinot loppu suhteessaan, on usein liian kova tarve häivyttää roolit.  En näe pahana sitä että rooleja rikotaan, mutta sen pitäisi tapahtua järjellisistä syistä ja tuntua luontevalta toiminnalta. Ei valtataistelulta ja kilpailulta vain koska haluaa… saavuttaa jotakin ja ehkäpä… todistaa itselleen jotakin.

Naisen ja miehen on vaikea tulla toimeen keskenään miehenä ja naisena jos he eivät hyväksy olevansa mies ja nainen. Usein käy esimerkiksi niin, että nainen haluaa miehen aseman perheessä miehen sitten voidessa huonosti kun ei saa tarvitsemaansa kunnioitusta. Mies on hämilläänkin etsiessään paikkaansa perheessä jossa ilmeisesti on tarpeeton. Yhtenä esimerkkinä tämä tilanne, toki toimii miten päin tahansa. Kuitenkin ongelman nimi on sama, tässä tapauksessa mies ei ole mies, ja tunne naisen kanssa asuvansa. Naisen paikalla on naisena käsiteltävä ihminen joka yrittää omia myös miehen roolin itselleen. Jos mies joskus osasi naisen kanssa olla ja naista ymmärtää, ei se onnistu naisen etsiessä itsestään naista, joka pärjää ilman miestä.

Eräs keskustelijoista radiossa esitti näkemyksen, jonka mukaan naista ja miestä ei lainkaan ole luotu tulemaan toimeen keskenään. Ihminen itse luo ongelmat yrittämällä pakottaa ihmisen yksiavioiseksi ja kumppanuutta päätavoitteenaan pitäväksi.
Ajatus oli mielenkiintoinen, sillä selväähän on, että emme ole yksiavioisia. Emme millään tavalla, jos me kerta avioidumme monesti ja rakastumme jatkuvasti. Tai ainakin himoitsemme suhteemme ulkopuolisia ihmisiä, aivan varmasti joskus jokainen siihen syyllistyy.
Olen itse samoilla linjoilla siinä, että monet ongelmistaan ihmiset luovat itse elelemällä toimintaansa lainkaan miettimättä. Sen tarkoitusta, hyötyä ja vaikutusta. Mistä mikäkin johtuu, mihin voi vaikuttaa. Sellaiset asiat usein jäävät pohtimatta. Eikä vain itsekkäästi ja omia etuja tavoitellen niitä kuuluisi miettiä, vaan parisuhteen kannalta. Sen sijaan ihminen painaa kovemmin päälle vaatimuksineen, pelottelu aseenaan halutessaan toisen saada taipumaan tahtoonsa. Ja tietysti se kaikkihan on molempien hyväksi toki, vaikka kumppani yrittää kyllä ilmaista että ei ole samaa mieltä.

Jos kumppani viihtyy ystävien kanssa toisinaan ja harrastaa kolmea urheilulajia jo neljättä kiinnostavaa etsien siinä samalla, eikö julma ihminen kahdesta ole se, joka ilmestyy siihen elämään vaatimaan että sen kaiken täytyy jäädä taakse uuden elämän tieltä? Eikös riidat synny usien juuri siitä, että ollaan eri  mieltä asioista, tai jotenkin on aiheutettu pahaa mieltä toiselle? Käninää tulee, kun sanellaan miten haluaisi suhteen toimivan ja kumppanin siinä olevan. Kun kumppani sitten sanoo oman mielipiteensä, mielipide sivuutetaan ja seuraavaksi raivotaan hänelle mielenkiinnon puutteesta yhteisiä asioita kohtaan. Jos siis kumppani selvästi on sellainen tyypiltään, joka ei halua seitsemää lasta ja idyllistä perhe-elämää kaupungin hälystä kaukana, onko oikein syyttää häntä jos hän ei sellaiseksi muutu? Eikö sen odotuksilla pommittavan osapuolen itseään kuulu syyttää, jos jäi ihmisen vierelle joka ei halunnut samoja asioita? Itseään saa varsinkin syyttää jos siihen vierelle jää, mutta ei toisen hyväksyneenä, vaan mielessään taivuttelu ja juonet. Sellaista pohjaa kumppanuudelle en itse ainakaan halua. Haluan elämänkumppanin, en vihamiestä. Olen itse nämä asiat käynyt kantapään kautta läpi, ja todennut että sotatila ei ole se mitä itse ainakaan omalle suhteelleni haluan.
Kaikenlainen juonittelu pitäisi unohtaa kokonaan, jos päämääränä on yhteinen elämä ja molempien hyvä olo. Juonittelu on keinona päämääränsä jalkaa poikki jyrsivä.
Ihmissuhteet ovat mahdottomia koska ne ajetaan siihen tilaan. Tahtomattaankin, monesti ihan tahallisesti. Yritetään väärillä keinoilla saavuttaa sellaista jonka tarpeellisuus on epävarmaa. Toiminnalla ei ole mitään järkevää syytä, mutta se kaikki tapahtuu.

Onko tässäkin asiassa taas kyseessä ihmisen typeryys ja ainoastaan tarve saada oma ajatus asioiden toivotusta tilasta läpi?

Vaikka selvästi ihmisluonto on taipuvainen pettämään, salailemaan, pelkäämään vastuuta ja  hylkäämään, me silti vannomme uskollisuutta ja vaadimme ehdotonta omistautumista. Sehän on aivan selvä, että tuollainen kuvio johtaa itkuun ja huutoon kun koemme saaneemme tyhjiä lupauksia ja kumppanin joka olikin ihan niinkuin ne kaikki muutkin vaikka niin toivoi ja odotti että tällä  kertaa… Me katsomme luontodokkareita ja perehdymme eläinten käytökseen, niin syvästi että niiden elämää tarkkailleet osaavat sanoa yhdestä karvan asennosta milloin urosleijona kokee olevansa masentunut ja suunnittelee raahautumista uuteen varjoon hakemaan vaihtelua. Me ihmiset pyrimme ymmärtämään luontoa ja selvittämään sen salat, mutta me emme opiskele itseämme, emme ainakaan osana luontoa. Olemme irrotettuina kokonaan luonnon laeista, ainakin niin me kuvittelemme. Me vieroksumme ajatusta jonka mukaan ihmiset ovat samankaltaisia lajitoverin kanssa ja ennakoitavissa, tietyllä tavalla toimivia tietyissä tilanteissa. Niin kovasti me vieroksumme ihmistä lajina, että kiellämme itsemme, kanssakulkijat ja jopa yritämme luonnon määräämiä asetelmia kiistää ja romuttaa. Muiden lajien saloja ja seuraelämää dokumentoidessa me kehittelemme samalla keinoja joilla ihmisen elämässä saisimme kaiken päälaelleen.

En aivan yhdy radion näkökulmaan siitä, etteikö miestä ja naista olisi luotu tulemaan toimeen keskenään. On varmasti, mutta millä ehdoilla, se on eri asia. Nainen ja mies tulevat mainiosti keskenään toimeen ja jakavat koko elämän toistensa kanssa, jos yhteiselo on mahdollisimman mutkatonta eikä aiheuta päänvaivaa ja hampaiden kiristelyä. Joten totta ainoastaan on, että nainen ja mies eivät ole luotuja tulemaan toimeen niiden sääntöjen puitteissa jotka olemme jostain asettaneet ihmisten välisille parisuhteille. Mutta jos otamme toisen tarpeet ja halut huomioon pyrkien ymmärtämään kumppania sekä oppimaan toisesta, varmasti teemme suhteen kannalta oikeita asioita. Sellaisia, jotka tuovat mieleisen lopputuloksen ilman sitä vaatimusten ja vastahakoisuuden tietä.

Ihminen on viisain. Niinhän me väitämme.
Mutta tyhmä ihminen on kuitenkin, kun ei ymmärrä että ei voi ihminenkään luontoa vastaan taistella. Ihminen saa ihan vapaasti päättää että uskottomuus on syntiä, mutta turha on spekuloida joka hiton käänteessä miksi kaikki suhteet on niin vaikeita.  Voi miksi elämä toisen ihmisen kanssa aina niin raskasta on, toisen ollessa kelvoton kumppani?
Ei ole surua ja murhetta jos ei määrittele kaikelle odotuksia ja näe kaikkea osasena omassa suuressa päämäärässään. Sillä uskollinen tai ei, kumppanuutta ihminen selvästi havittelee. Mutta missä sitä on tässä maailmassa, jossa kumppanuudelle ehtoja asettelevat ihmiset samalla kohtelevat odotustensa kohdetta tavalla, joka ei ole kumppanuutta nähnytkään?
Sen sijaan että aina pähkäillään miksi mies ja nainen eivät tule toimeen keskenään, voisimme miettiä miksi me kulutamme tuota pohtimaa puhki uudelleen ja uudelleen kun olemme lauseessa jo päättäneet että näin se on. Mihin se siitä pohtimalla muuttuu? Asenteen täytyy muuttua, sen tyylin jolla koko asiaa alamme pohtimaan.

Miksi muka nainen ja mies eivät voisi tulla toimeen keskenään? Yksikin hyvä syy, ja jos sen osaat kertoa niin miksi sitten edes niin kovasti haluat sitä kuitenkin?

Vastaa