«

»

Maa 07 2013

Avatar of Lotta

Tyttö joka ei tiennyt toivovansa kuolemaa

Tyttö, vasta lapsi, odotti kuolemaansa monta tuskallista tuntia. Kuolemaa, vaikka kuolemasta ei osannut kunnollista ajatusta vielä muodostaa.
Pelottava, tuntematon, ahdistava. Kenties hänellä oli ajatuksia kuolemasta, jokin käsitys. Ehkäpä hän ajatteli kuoleman olevan kaukainen, hänen elämäänsä kuulumaton asia. Jotakin, joka tapahtui muille, vanhoille ihmisille.

Odottaessaan kuolemaansa, tiesikö tyttö kuolevansa? Pitkät minuutit kun kuluivat, alkoiko hän kuoleman todellisuuden tiedostamaan, sitä toivomaan ja odottamaan?

Kuolema. Lapsella kuuluisi olla haaveita, muutakin odotettavaa kuin kuolema. Ensin ei elämältä odota mitään, ja sitten huomaa odottavansa sen päättymistä.

Viimeisinä hetkinään tyttö kulki kohti sellaista, jota ei tiennyt odottaneensa jo hyvin pitkään.

Täydessä ymmärryksessä, on mielentilautkimus saanut lopputulokseksi. Täydessä ymmärryksessä toteutettu lapsen pahoinpitely, kidutus, nöyryytys, häpäisy, epäinhimillinen kohtelu, riistäminen, henkinen kiusaaminen ja lopulta hidas, tuskallinen murha.

Millainen ymmärrys on ollut kaiken tuon toteuttajilla? He eivät ymmärrä tehneensä julmia asioita. Jos eivät ymmärrä edes sitä, kuinka voivat olla ymmärryksessä lainkaan?

smd023Olen yleisesti sitä mieltä, että paha ihminen on mahdottomuus. Jos ihminen tekee käsittämättömiä ja julmia asioita, on hän mieleltään sairas. Jollakin tavalla viallinen, eikä siis oikeastaan ihminenkään vikansa vuoksi. Ja silloin häntä olisi kohdeltava kuten sairasta ihmistä. Tai ei kuten ihmistä.

En toivo ymmärrystä pedofiileille, raiskaajille, kiduttajille tai lasten tappajille. En ole toivonut vähemmän tuomitsevaa suhtautumista heille tai heidän teoilleen sairauden osuutta painottaessani. Päinvastoin. 
Vain sairauden ottamalla huomioon, sairaita tekoja tekevät saisivat teoistaan oikean seurauksen. Jos mieleltään sairaita, muille vaarallisia irvikuvia käsiteltäisi sairauden vaatimalla tavalla, muutaman vuoden vankeus ei olisi ainoa seuraus epäinhimillisyydestä.

Paha ja pahuus ovat sanoja, joita käytetään paljon puhuttaessa rikokseen syyllistyneestä ihmisestä. Me emme ole niin yksinkertaisia, että emme osaisi ajatella sen pidemmälle. On ymmärrettävä milloin ihminen on paljon enemmän kuin paha, ja milloin kaikkea muuta kuin paha.
Siksi pyrin välttämään diagnoosia paha ihminen.

Sama teko voi olla täysin eri. Ihmiset, teot ja tekojen taustat erottavat taponkin taposta.

Pystyn tappamaan. Joka väittää omalla kohdallaan toisin, ei ole ajatellut asiaa tarpeeksi syvällisesti.

Kukapa ei pystyisi tappamaan? Ihmiset ovat tappaneet aina, eivätkä vain syödäkseen. Ympärillämme tapetaan jatkuvasti, eikä siinä ole kyse ravinnosta. Ihminen ei ole eläin, eikä peto. Me olemme jotakin muuta, me tapamme. Ja se siitä. Tappaminen ei siis ole luonnoton tai ennenkuulumaton asia ihmisten keskuudessa. Monesti me tapamme, koska uhri ansaitsee kuolla. Oma oikeudentajumme sanoo niin. Vaikka koko maailman oikeudentaju sanoisi samaa, kuolemansa ansainneen tappaja joutuu vastuuseen teostaan.

Koska tappo on rikos. Niin, niinhän se on.

Jokainen meistä kykenee tappamaan, ja tappaessaan toimii itselleen oikeasta syystä. Toiset vähemmän oikeasta. Kukapa syitä on oikea laittamaan oikeisiin ja vääriin. Jokaisella on omat syynsä mitä sitten tekeekin.

Tekojen ollessa toista ihmistä vahingoittavia, onkin olennaista kehen teot kohdistuu. Lapseen, vai aikuiseen. Siinä on eräs suuren suuri ja merkittävä ero.

Itse tappaisin monestakin syystä, nyt kun asiaa pohdiskelen. Tietynlaisissa olosuhteissa typerältäkin kuulostavista syistä.

Voin kuitenkin vannoa varmuudella isäni haudan kautta, että en koskaan kykenisi tappamaan lasta.

Minun silmissäni lapsi on kykenemätön tekemään minulle harkittua pahaa. Omassa mittakaavassaan pahuuksia ehkäpä, kuten laittamaan nastan tuolilleni. Mitään sietokykyni ylittävää julmuutta, joka tekisi lapsesta viholliseni tai uhan, en pysty kuvittelemaan. En kykene kuvittelemaan mitään sellaista maailmassa, joka antaisi syyn lapsen julmaan vahingoittamiseen.
Näin näen asiat, ja hyvä niin. Jos joskus toisin ajattelen, olen matkalla kohti sairasta mieltä ja jotakin vastenmielistä kieroutumaa. Ja silloin toivon minut lukittavan pois muiden keskuudesta.

On olemassa, niin järkyttävää kuin se onkin, lapsen satuttamiseen kykeneviäkin.

Sellaisen uskoisin voivani tappaa. Tuollaisen ihmisenkaltaisen, pieleen kaikin tavoin menneen läjän kuvottavaa solukkoa, joka kiduttaa ja alistaa omaa lastaan. Tappaa oman lapsensa. Sellaisen todellakin tappaisin mielelläni, eikä tekisi tiukkaa. Enhän silloin tappaisi ihmistä, vaan jotakin joka ei anna aihetta tunteiluun.

Tappajan tappaja, kumpi siinä muka on toista parempi?

Ei kyse ole ihmisen paremmuudesta, tappaminen on aina tappamista. Kyse on teon järjellisyydestä. Ihmisyydestä, ihmisestä teon takana. Jos kaikki tuo puuttuu, jos ihmistä ei löydä teon takaa, mitä jää yhteiskuntaan palautettavaksi? Ei mitään, ei yhtään mitään yhteiskunnan kaipaamaa tai tarvitsemaa ainakaan. Mitä me sellaisella teemme?

Paha on liian lievä ilmaisu, paha ei ole tarpeeksi. Pahuus ei sekään asettuisi mätään maaperään kasvamaan, joten mikä ihme pariskunnan sai toimimaan niin kuin he toimivat? Sairaus? En usko. Miten heitä siis kuuluisi käsitellä? Ei mitenkään. Heidät kuuluisi laittaa sivuun, unohtaa ihmisille tarkoitetut oikeudet ja kohtelu. Heihin ei kannata panostaa aikaa, vaivaa eikä rahaa. He eivät sitä arvosta, he eivät muutu miksikään.

Mistäkö sen tiedän? He eivät ymmärrä tekojensa julmuutta, tai vääryyttä. Joten he eivät myöskään kadu.

Mitä väliä silläkään, ovatko sairaita tai millä tavalla? Ei kiinnosta, en halua tietää. Minun oikeudentajuni sanoo, että ei kaikkea tarvitse sairailtakaan sietää. Hirteen lapseltaan tuhansin tavoin elämän varastanut isä päin helvettiä valittuine kumppaneineen, mieluiten tuskallisimmalla mahdollisella tavalla.

Mitä me teemme pilaantuneelle ruualle, epäkelvolle tuotteelle tai pieleen menneelle luomukselle? Me hävitämme sen. Ihminen ei epäonnistuessaan ole yhtään enemmän arvoinen.

 

Kirjoittajasta

Lotta

Blogini aloitti blogipalvelun alaisuudessa kesällä 2010. Hyvin nopeasti huomasin, että tavallinen blogi ei riittänyt tarkoituksiini. Pian blogi siirtyi oman domaininsa alle.
Kirjoitin ensimmäisen kirjani 8-vuotiaana. Merkityksellisen tuosta lapsen kyhäelmästä tekee se, että tarina oli itse rakentamani ja piti sisällään selkeän juonen. Kirjassa on monta sivua kirjoituskoneella naputeltua tekstiä, oikeaoppisiin lukuihin jaettuna. Kirja sisältää monia sivistyssanoja, joita tuon ikäinen yleensä ei käytä.
Olen siis kirjoittanut niin kauan kuin muistan, mutta en ole löytänyt itseäni julkaisevana kirjoittajana. En ennen tämän sivuston luomista.
Toteutan parhaillaan suurinta unelmaani. Kirjoitan todellisesta elämästä, vaikka oma tapani sen näkemiseen ei kaikkia miellytä. Näissä kirjoituksissa pääosissa ovat todelliset ihmiset, hekin joiden olemassaolo usein yritetään unohtaa.

Vastaa