«

»

Hel 04 2012

Avatar of Lotta

Paniikkikohtaus, I love it!

Koska olen monin tavoin mieleltäni erikoinen tapaus, olen siunattu myös yhdellä upeimmista asioista, jonka ihminen voi saada kannettavakseen. Paniikkihäiriö on ristini, yksi niistä.

En silti valita, en suinkaan. Mielen kun voin hallita sen heittäessä millaista kärrynpyörää hyvänsä. Toisin on kropan kanssa. Sen sairastelu on todellinen epäonni, mielen sairastelu vain haaste.

Tuo mainitsemani mielihäiriö muistutti olemassaolostaan paluulennolla Teneriffalta kotiin muutamia tunteja sitten. Ruokailua ennen koneen täristessä, minut valtasi kauhea fiilis kuoleman läheisyydestä.
Kuolemanpelkoni, joka on seurannut mukanani niin kauan kuin muistan, on asia jonka kanssa olen oppinut elämään. Ilman sitä en enää osaisikaan elää, sillä kuolemanpelko ja sen kanssa toimeentuleminen on suuri osa omaa itseäni monin tavoin. Tuo pelko on pakottanut opettelemaan itsestäni lukuisia asioita. Se on mahdollistanut monet oivallukset ja tehnyt inhottavuudetsaan huolimatta minusta tietyllä tavalla todella vahvan.

Kuolemanpelkoni tuo mukanaan myös paniikkikohtaukset, joita onneksi en enää usein joudu kestämään. Valintani opetella hallitsemaan masennustani, pelkotilojani sekä ahdistustani ilman lääkitystä, ei ole ollut ehkäpä fiksuin valinta. Joskus on hetkiä jolloin kroppani ja mieleni huutaa rauhoittavaa lääkitystä, koska tiedän seon olevan helppo oikotie onneen. Kuten lentokoneen ahtaissa tiloissa pelätessäni kuolemaa pienen tärinän vuoksi.

Silti olen valintaani tyytyväinen, sillä saan nuo hetkittäiset romahtelut hallintaan nopeasti. Kohtauksia tulee vain harvoin, ja koska olen päättänyt kohdata ne turruttamisen sijasta, ei pelkokaan ole täysin samanlaista kuin joskus aikoinaan. Olen tietoinen kehossani tapahtuvasta myllerryksestä, sen syistä ja siitä, että se on mahdollista saada pois.

Olen onnellisessa tilanteessa, koska olen oppinut hyväksymään oman mieleni heikkoudet samalla opetellen elämään niiden kanssa. Olen siis hyvinkin vahvalla pohjalla itseni suhteen, vaikka mielen rakoillessa saattaa tilanteeni näyttää muiden silmissä aivan toiselta.
Joka kerta kohtauksen saadessani, onnellisessa asemassa olen tai en, tilanne on joka tapauksessa yhtä kammottava.
Tunnen kuinka hiki alkaa kohota otsalle, hengitys muuttuu, joku astuu rintakehäni päälle teräsvahvisteisilla bootseillaan. Siltä se todella tuntuu, valtava paino asettuu hengitystä vaikeuttamaan.
Lamaannun, kenties itken, haluan pakoon, ahdistun, pelkään. Ja oloani pahentaa ihmiset ympärilläni, jotka kohtauksen aikana koen rasitteeksi. Joko kannan häpeää tai huonoa omaatuntoa heikon hetkeni vuoksi, tai soimaan heitä jotka eivät osaa suhtautua kohtaukseeni oikein. Soimaus tietysti on turhaa, sillä paniikia ei voi kukaan ymmärtää ellei ole itse noita kohtauksia kokenut.

Onneksi kestin kentomatkan urheasti ja sain työnnettyä pelkoni takaraivon puolelle. Juttelemalla itselleni hiljaa pääni sisällä, sain tyynnyteltyä vittumaisen viholliseni. Eli oman itseni.

Jos olen kuolemaan menossa, sittenpähän pelko on ainakin ohi ja tavallaan kuolema on helpotus. Tuo ajatus todella auttaa, niin sairaalta kuin se kuulostaakin.
Jo hyvin penenä kuolemanpelon vallassa tuskaillessani, sai ajatus äkkikuolemasta pelon nopeimmin katoamaan. Olen usein kuvitellut, kuinka joku astuu ovesta sisään ja ampuu minut siihen paikkaan. Ja siihen paikkaan loppuu ahdistukseni todellisuudessa.

Niin kumma on tämän ihmisen mieli.
;-)

 

Kirjoittajasta

Lotta

Blogini aloitti blogipalvelun alaisuudessa kesällä 2010. Hyvin nopeasti huomasin, että tavallinen blogi ei riittänyt tarkoituksiini. Pian blogi siirtyi oman domaininsa alle.
Kirjoitin ensimmäisen kirjani 8-vuotiaana. Merkityksellisen tuosta lapsen kyhäelmästä tekee se, että tarina oli itse rakentamani ja piti sisällään selkeän juonen. Kirjassa on monta sivua kirjoituskoneella naputeltua tekstiä, oikeaoppisiin lukuihin jaettuna. Kirja sisältää monia sivistyssanoja, joita tuon ikäinen yleensä ei käytä.
Olen siis kirjoittanut niin kauan kuin muistan, mutta en ole löytänyt itseäni julkaisevana kirjoittajana. En ennen tämän sivuston luomista.
Toteutan parhaillaan suurinta unelmaani. Kirjoitan todellisesta elämästä, vaikka oma tapani sen näkemiseen ei kaikkia miellytä. Näissä kirjoituksissa pääosissa ovat todelliset ihmiset, hekin joiden olemassaolo usein yritetään unohtaa.

5 comments

Hyppää kommentti lomakkeelle

  1. sky

    todella ihailtavaa että joku pystyy saamaan paniikkikohtauksen tuolla lailla hallintaan. tietenkin pitää kuitenkin muistaa, että joillakin se ilmiö on sillä tavalla erilainen, ettei sitä pysty hallitsemaan tai hallitsemiseen menee niin paljon turhaa ja kuluttavaa taistelua että elämä vaikeutuu liiallisuuksiin ilman lääkitystä, biologia kun voi olla sellanen että kohtauksissa voi mennä ihan taju tai ei kykene ajattelemaan edes normaalissa elämässä kohtausten ulkopuolella kunnolla

    1. Avatar of Lotta
      Lotta

      Totta kai täytyy muistaa, että paniikkihäiriö on jokaisella yksilöllinen. Niin kuin muutkin mielen asiat. Itse olen saanut paniikkikohtauksia niin pienestä tyttösestä saakka, että olen oppinut niiden kanssa elämään näinkin hyvin. Olen siis harvinaisen onnellisessa asemassa tämän asian suhteen. :)
      En tuomitse lääkkeitä, tai väitä että kaikkien olisi mahdollista ilman niitä elää. Toivon vain, että enemmän tarjottaisi muutakin apua ihmisille. Nykyään niin helposti joka vaivaan lääkkeitä tarjotaan, ilman että syytä tai aiheuttajaa kunnolla tutkitaan.
      Kiitos kommentistasi! Olen iloinen jokaisesta kommentista. :)

      1. sky

        tämä on totta, se on ihan tunnistettu ongelma että lääkityksellä koitetaan liikaa selvittää asioita vaikka lääkärin pitäisi mahdollisuuden salliessa tarjota muutakin terapiaa. parashan tietysti on aina olla ilman lääkkeitä jos siihen on mahdollisuus, tai lääkkeiden ja terapian kautta päästä lääkkeistä eroon pikku hiljaa. oma tilanteeni on että kohtaukset olen saanut kuriin mutta kuitenkin lääkitystä tarvitsen ”sivuoireisiin” jotka on paljon vaikeampia itsen tunnistaa ja näin ollen ymmärtää tapella vastaan

        1. Avatar of Lotta
          Lotta

          Ihminen ei ole vastoin uskomattoman typerää luuloa vahva silloin, kun on kova ja pärjää itsekseen. Eli silloin, kun ei myönnä apua tarvitsevansa. Silloin usein kompastuu lopulta omaan kovuuteensa, ja luhistuu oman ylpeyden alle.
          Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka avoimesti uskaltavat myöntää apua tarvitsevansa, ja sitä hakeneensa. Ihminen on apua hakiessaan vahva, eikä suinkaan outo ja epäilyttävä. Eikä heikko taikka muita huonompi. Ihminen on tilanteensa myöntäessään ennen kaikkea viisas. Kuten sinä, Sky.
          Sanot, että sivuoireita on vaikea tunnistaa ja niitä vastaan mahdoton siksi ymmärtää vastarintaan nousta. Kenties se ei juuri mitään merkitse, mutta omasta mielestäni tuon kertominen kertoo mielesi olevan kaikesta huolimatta hyvällä mallilla. Koska ainakin hyväksyt asiat ja tilanteen sellaisena kuin ne ovat, ja tiedät olevasi vain ihminen.
          Jotta on mahdollisuus yrittää olla ilman lääkkeitä, se vaatii paljon työtä. Eikä eläminen mahdollisimman vähällä lääkityksellä tai ilman sitä suinkaan ole helppo tie sekään. Kyllä itsekin joskus turvaudun lääkkeen apuun vaikkapa unta kaivatessani ongelmien valvottaessa. Kokonaan en siis ole niistä luopunut, enkä tiedä milloin niitä enemmän saatan tarvita.
          Masennuksen, ahdistuksen tai muun mieleen vaikuttavan keskellä ei ole mahdollisuutta alkaa lääkkettömyyttä kokeilemaan. En tiedä tietenkään varmuudella, mutta näin uskon oman kokeman perusteella. Ei tilanteen ollessa pahimmillaan, riitä voimat tai halu oman itsensä työstämiseen. Ei itselläni ainakaan tullut pahimman masennuksen keskellä mieleenkään muu kuin lääkkeisiin turvautuminen ja psykoterapiassa käyminen. Vasta pahimmasta selvittyäni aloin pohtia millä keinoin haluaisin itseäni työstää tulevaisuudessa.
          Ihminen ei siis ole missään nimessä heikko, tai huono, jos lääkkeitä tarvitsee. Päinvastoin, ihminen on hyvin viisas jos myöntää tarvitsevansa apua itsensä koossa pitämiseen. On parempi syödä lääkkeitä, kuin olla ilman ja uskotella että pärjää, jos todella ilman ei pärjää.
          Olen itse kokenut paljon ongelmia oman mieleni kanssa, mutta silti tiedän vain vähän mielen ongelmista. Itse kun kuitenkin kaikesta huolimatta olen vähällä päässyt, koska olen joten kuten ainakin järkeni saanut kasassa pidettyä. Jos olisin sairastunut johonkin muuhun sairauteen, johonkin sellaiseen jota ei ilman lääkkeitä voisi välttämättä hallita, en voisi liputtaa lääkkeettömyyden puolesta.
          Koska monia asioita pohdiskelen ja kirjoittelen oman kokeman parusteella, on aina mielenkiintoista ja tervetullutta muiden näkemys ja kokemus asioista. Sillä tavoin opin jälleen lisää lempiasiastani, eli ihmisestä. :)

          1. sky

            Kiitos vastauksesta ja anteeksi (erittäin) myöhäisestä vastauksesta. Kaiken kaikkiaan, myönsipä sitä apua tarvitsevansa tai jaksavansa eteenpäin ilman, luulen että kyse on tosiasioiden tunnistamisesta :) Kummallekkin on oikea paikka ja aika! Sen lopullinen löytäminen ei ole minkään ohjeen seuraamista vaan pelin pelaamista, ja niinkuin kaikissa peleissä se oikean suunnan löytäminen on lopulta dynaamista tunnustelun ja päättäväisyyden vuorottelua.

            Kyllä sanomasi merkitsee ja kiitos siitä, kaikenlainen vertaistuki ihmiseltä joka selvästi ymmärtää ja hallitsee asiaa on aina hyväksi. Koettelemukset murtavat ja saavat ihmiset pakenemaan tai viisastavat ja vahvistavat meitä kohtaamaan asioita ja kirjoituksestasi on selvää, että olet saavuttanut jälkimmäisen :) Samankaltaisia (vaikka tietenkin yksilökohtaisia) tuntemuksia tossa tekstissäsi kuitenkin tunnistan kun mitä itse olen kokenut noissa jutuissa. Puhut siitä miten pyrit lääkkeitä pikkuhiljaa vähentämään ja miksi, juuri tollaisen dynamiikan ymmärtäminen on minusta tärkeää ja usein kertoo oikeasta kokemuksesta asiassa.

            Miten itse ymmärrän, niin niin paniikkihäiriön kuin muiden mielenterveydenongelmien kanssa täytyy muistaa, että tapaukset ovat hyvin erilaisia eri ihmisillä. Ei ihmisellä joko ole tai ei ole masennusta, ne ovat eri asteisia ja karkeasti niihin vaikuttavat sekä biologiset että ulkoiset tekijät ja kummatkin vielä vaihtelevat sillä, miten syvältä (esim kaukaa historiasta vai lähiajoista, syvältä geeneistä vai jostakin hetkellisemmästä terveydellisestä seikasta) ne kumpuavat. Toisella masennus voi olla helposti ohitse pienellä yrityksellä ja korjailulla, toisella siihen on vaikutettava biologisiin mekanismeihin vaikuttavilla työkaluilla ja siihen on käytettävä paljon henkisiä resursseja. Toisen ”vihollinen” voi olla vaikeampi kuin toisen, minkä takia suurimmassa osassa tällaisia tapauksia on ihmisten lähestymistapoja vertaillessa täysin turha puhua ”heikommasta” tai ”vahvemmasta” ihmisestä kuten sanoit.

            Aloitin itsekin enemmällä lääkkeellä, sitten koittanut vähentää ja välillä olla jopa ilman. Niinkuin sanoin nuo sivuoireet on se vaikeampi tapaus, koska itselläni tuo paniikkihäiriö aiheuttaa äärimmäistä ajatusten neuroottisuutta joka johtaa tietynlaiseen vainoharhaisuuteen ja vaistojen ylikäymiseen. Saatan tulkita esimerkiksi pienistä asioista ihmisten aikeet paljon.. ”ilkeämpi tahtoiseksi” kuin ne todellisuudessa ovat, ja käyttäytyä sen mukaan. Tällaisina hetkinä jokainen tilanne vaatii minulta paljon resursseja, etten lähesty ihmisiä täysin väärällä tavalla ja ylireagoi turhista asioista. Toisin sanoen omaan tulkintaan on vaikea luottaa, koska ongelma on ikäänkuin ”naamioitunut” omien ajatusten sekaan ja sekoittaa niitä. Tällaisina aikoina on saattanut mennä viikko tai pari ennenkuin olen ymmärtänyt oman ajatteluni epäloogisuuden ja sen miten se selvästi on yhteydessä pakonomaisuuteen sen sijaan, että olisi yhteydessä tilanteen tosiasialliseen asiantilaan. Vaikka hallitsen tätäkin puolta itsessäni paljon paremmin kuin ennen (esim tuollaisia viikon mittaisia junnaamisia ei enää tule) ja pärjään nyt vähemmällä lääkityksellä, päätin etten ihan ympärilläni olevien ihmisten vuoksi halua olla tuollaisessa ”sumussa” ja hämmentää tilanteita vain, koska haluan tehdä jotakin äärimmäistä. Toinen syy oli että vaikka pystyisin hallita tilanteen ilman lääkkeitä ennenkuin olen saavuttanut paremman kontrollin, vaatisi se taistelu niin paljon resursseja, että olisi samaan aikaan turha esim. hakea kouluun tai muuten alistaa itseään mihinkään muuhun työtä vaativaan ilman, että rupeaisi taas sekoilemaan ja pelaamaan asiat väärin siksi että pää on ns. täynnä joka suuntaan osoittavia tienviittoja.